Törmäsin vanhassa Kodin Kuvalehdessä varsin viisaaseen sitaattiin, joka oli ilmeisesti alunperin tullut jonkun 4-vuotiaan tytön suusta. En muista kyseistä sitaattia ihan sanasta sanaan, mutta jotenkin näin se meni: Rakkaus on sitä, kun näkee jonkun, mutta se tuntuukin vatsassa. Milloin pikkulapsista tuli tuollaisia älykköjä?

 

Mutta hei, ihan näin aikuisten oikeesti, mistä sitä tietää olevansa ihastunut, rakastumisesta puhumattakaan? Mietiskelin tuossa vähän aikaa sitten elämääni ja ihastumisia, joita siihen on kuulunut.

 

No, ensin tietenkin oli Ykkönen, johon olin ah niin ihastunut tyyliin toiselta luokalta yläasteen alkuun - aika monta vuotta siis. Se olikin sellaista "ihihi, se on niin söpö, oispa se mun poikkis" -tyylistä pikkutyttösen haaveilua, johon sisältyi paljon kihertelyä ja päiväkirjaan kirjoittelua. Jossain välissä seiskaluokkaa sitten tajusin, että tuo tyyppihän ei olekaan niin ihmeellinen kuin luulin hänen olleen.

Ykkösen jälkeen tuli Kakkonen, joka oli minua vuoden vanhempi ja tietysti tosi kuumaa kamaa. Satuin huomaamaan hänet koulun käytävällä ja se oli menoa melkein saman tien. En edes tuntenut koko poikaa, enhän ollut koskaan jutellut hänelle, mutta aika kepoisasti meni pari vuotta hänen perään kuolatessa.

Kolmonen. Ah ja voi. Tapasin hänet rippileirillä, ja hänkin oli minua vuoden vanhempi. Kihara tukka, vihreät silmät. Seurailin häntä tosi huomaamattomasti joka paikkaan koko ripariviikon ajan, ja häpeäkseni täytyy myöntää, että hän taisi huomata minun ihastumiseni. Viimeisenä iltana hänen piti jopa hiukan rauhoitella minua, sillä taisin olla hiukan liian innokas halailemaan häntä. Hups. Mitäköhän on poikaparka minusta mahtanut ajatella?

 

Nelonen oli sitten jo vähän vakavampi tapaus. Ihastuin häneen vahingossa, sillä yritin parittaa häntä ensin kaverilleni. Nelkku oli (ja on edelleen) ehdottomasti yksi parhaimman näköisistä pojista jonka olen koskaan tavannut. Vaikken jutellut pojan kanssa koskaan, olin korviani myöten ihastunut häneen. Välitunnit meni poikaa katsellessa, ja yritin miettiä jatkuvasti keinoa tutustua häneen.

Sitten alkoikin lukio, ja jouduin Nelosesta eroon vuodeksi, sillä hän on minua vuoden nuorempi. Olin tietysti ihan maassa, mutta pian ihastuinkin uudestaan. Vitosen kanssa meillä tuntui olevan paljon yhteistä: kiinnostus kieliin, hiukan sarkastinen huumorintaju, ja uskokaa tai älkää, sukupuoli. Tyyppi sai pasmani ihan täysin sekaisin, ei pelkästään sen takia että hän oli nainen, vaan myös siksi että hän oli minua noin vuosikymmenen vanhempi. Shocking! No, loppujen lopuksi huomasin, että kyseessä olikin vain viaton, ohimenevä ihastus.

Mutta viime marraskuussa tutustuin yllättäen Kutoseen, joka sai minut unohtamaan niin Vitoset kuin kaikki muutkin. Kutonen oli kaikkea, mitä kuvitella saattoi: hauskaa seuraa, älykäs, huomaavainen, ja pakkohan se on myöntää, hyvännäköinen. Vietimme paljon aikaa yhdessä, ja olisin halunnut seurustella hänen kanssaan, mutta jotenkin vain ajauduimme erillemme (osasyynä saattoi tietysti olla se, että asumme 500 kilometrin päässä toisistamme). Nyt emme ole jutelleet ollenkaan pariin kuukauteen. Ajattelenko yhä häntä? Kyllä. Haluaisinko yhä viettää aikaa hänen kanssaan? Mahdollisesti. Olenko yhä ihastunut häneen? En tiedä.

 

Kuusi ihastusta vajaan 18 elinvuoden aikana. Se tekee keskimäärin yhden ihastumisen kolmessa vuodessa, olettaen tietysti että minulla on ollut haku päällä heti syntymästäni lähtien...

 

Stay tuned.