Minullapa olisi posteljoonille töitä.

 

Kaipaisin nimittäin kirjekaveria, mistä päin Suomea tahansa. Mieluiten suurinpiirtein itseni ikäistä, sukupuolella ei ole väliä, eikä uskontokunnalla. Kunhan tyyppi olisi rehellinen, hauska, kärsivällinen (sitä tarvitaan aina joskus minun kanssani), luotettava ja ylipäätään sellainen, jolla on jotain sanottavaa. Haluaisin jonkun, jonka kanssa jakaa ilot, murheet ja vaikka viimeisimmät kirpputoriostokset.

 

En ihan totta ymmärrä, miksi minun on niin pirun vaikea luottaa ihmisiin. Tai no ei minun ole vaikea luottaa ihmisiin - minun on vaikea luottaa ihmisiin, jotka ovat lähelläni. Parhailleni kavereilleni en kerro mitään oikeasti tärkeää, jollekin toisella puolella maata asuvalle tyypille kaiken.

Kerran kokeilin rehellistä avautumista. Henkilö, joka luki (jep, kirjoitin hänelle piiitkän viestin erään keskustelufoorumin välityksellä, se viesti tosin oli yksityinen) vuodatukseni, oli tyttö jonka olen tuntenut jo melkein 12 vuotta, pitkästi yli puolet elämästäni. Hän on se, jota pidän parhaana ystäväni, henkilönä johon oikeasti voi luottaa. Kerroin hänelle vuoden 2006 kesästä, joka oli ehkä elämäni hankalinta aikaa, ja vähän muustakin. Kerroin hänelle isäni alkoholismista. Kerroin hänelle siitä ahdistuksesta, joka sai minut silloin juoksemaan pitkin peltoa niin kauan, etten enää jaksanut. Näiden asioiden kirjoittaminen ei tuottanut minulle mitään ongelmaa. "Lähetä"-napin painaminenkin oli suht helppoa. Mutta sitten se tunne iski. Tuntui kuin puolet minusta oltaisi revitty pois. Mietin, mitä ihmettä tämä ystäväiseni mahtoi ajatella minusta, kun sai tietää ne asiat. Entä jos hän kertoisi jollekin?

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ystäväni piti salaisuuteni omana tietonaan, ainakin minun tietääkseni. Luottamuspula silti jatkui, ja jatkuu edelleen. Minä tiedän, että voin luottaa ystäviini, mutta silti en tee niin. Sitä en tiedä, mistä kaikki se johtuu. Muistaakseni kukaan ei ole koskaan pettänyt luottamustani kertomalla asioitani eteenpäin, ainakaan kukaan kavereistani. Minun on siltikin vain helpompi luottaa ihmisiin, joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä. On paljon helpompaa kertoa toiselle asioitaan, kun se kuunteleva osapuoli ei ole koskaan tavannut minua kasvotusten. Jos Espoossa asuva kirjekaverini kertoo äidilleen isäni alkoholismista, so what? Jos kotipaikkakunnallani asuva kaverini kertoo äidilleen isäni alkoholismista, kohta siitä voi tietää moni muukin, joka voi alkaa suhtautua minuun eri tavalla tai kertoa asiasta eteenpäin.

 

Mutta silti, en minä kirjekaveria haluaisi vain sen takia, että olisi joku, johon voisin luottaa. Moni asia maailmassa ei voita sitä tunnetta, kun tulee koulusta kotiin ja pöydällä odottaa kirje joltakulta rakkaalta. Käsinkirjoitettu kirje tuntuu niin paljon henkilökohtaisemmalta kuin vain jokin merkkijono tietokoneen ruudulla. Hitto soikoon, minunhan pitäisi alkaa hoitamaan kaikki ihmissuhteeni kirjeitse.

 

Kerroin kaiken jo kirjeessäin, jos en lähde niin petän itseäin. Lähdin kiertämään maailmaa, pikkukaupungin kadut mua ahdistaa.

 

Huhhuh, stay tuned.