Varoitus: luvassa erittäin angstista valivalivalitusta. Tässä mielentilassa ei pysty kirjoittamaan mitään muuta.
Hyvät naiset ja herrat, minulla on maailman rasittavin isoveli. Ihan totta, teidän pitäisi asua hänen kanssaan. Veli on kohta 28-vuotias, minua siis kymmenen vuotta vanhempi, ja hän on sisaruskatraamme vanhin. Mutta ei viisain. Ehei, ei todellakaan. En ole tavannut toista yhtä itsekästä, lyhytpinnaista, ikäänsä nähden lapsellista ja ärsyttävää ihmistä päällä maan. Tai ehkä olen tavannut, mutta kenenkään muun kanssa minun ei ole pitänyt jakaa kotiani. Normaalisti veli asuu eräässä yliopistollisessa (onko tuo edes sana?) kaupungissa ja teeskentelee opiskelevansa, mutta hän on tullut tänne kesäksi töihin, aivan kuten viimekin kesänä.
Mistäköhän sitä edes aloittaisi? Veli rakastaa tietokonettaan yli kaiken. Muita rakkaudenkohteita (onko tuokaan sana?) ovat ruoka ja raha. Mutta tietokone taitaa olla se kaikista tärkein, ainakin tällä hetkellä. Veli istuu tietokoneensa ääressä valehtelematta kaiken vapaa-aikansa, oli yö tai päivä. Välillä hän käy aina jääkaapilla hakemassa jotain mussutettavaa. Ja sanotaanko vaikka niin, että kun on herkkäuninen niin kuin minä, hänen touhutessaan on äärimmäisen helppo pysyä valveilla, sillä aina kun olen vaipumassa uneen, tapahtuu jotain. Kuuluu jokin ääni. Viime yönä valvoin viiteen, sillä hänen tuolinsa narisi. Tiedän, kuulostaa erittäin pikkumaiselta ja kaukaahaetulta valittaa siitä, että hänen tuolinsa narisee, mutta se on totta. Siinä tuolissa on oikeasti jotain vikaa, ei normaali tuoli voi narista niin tajuttoman kovaa. Mukava siinä on sitten maata valveilla omassa sängyssään viereisessä huoneessa ja miettiä, milloin tämä tuska loppuu.
Noh, mitäs vielä. Veli luulee ilmeisesti asuvansa jossakin hyväntekeväisyyttä harjoittavassa hotellissa. Hän on asunut kotonani jo kaksi kuukautta minun ja äidin riesana. Hän ei tee mitään kotitöitä. Ilmeisesti omien astioiden laittaminen tiskikoneeseen on jo liian rasittava tehtävä hänelle. Veli on pitkin hampain suostunut leikkamaan nurmikkomme ehkäpä neljä kertaa tänä kesänä. Viimeksi eilen äiti pyysi häntä leikkamaan nurmikon. Mitäpä veli sanoi siihen? Hän kysyi, että enkö minä voisi tehdä sitä. Äiti sanoi, että ei. Mitäpä siitä seurasi? Ovien paiskomista. Ei puhumista, vain ilkeitä mulkaisuja. Hitto soikoon, ei luulisi nurmikon leikkaaminen kerran kahdessa viikossa olevan liikaa, ihan vain siksi että 53-vuotiaan raskasta työtä tekevän äitimme ei tarvitsisi sitäkin tehdä. Veli ei viitsi osoittaa minkäänlaista kunnioitusta äitiämme kohtaan, mutta kyllä hänellä on pokkaa pyytää äidiltämme rahaa milloin tahansa.
Tekisi mieli pyytää veljeä painumaan sinne, missä pippuri kasvaa, ja mieluusti vielä kauemmaksikin. Hänen lähtemistään saan kuitenkin odottaa vielä kauan. Hänellä alkaa koulu syyskuussa, mutta hänen työnsä loppuvat parin viikon päästä, joten hän mitä luultavimmin jää tänne loisimaan vielä ainakin pariksi kuukaudeksi. Great. Ehdin tulla hulluksi ja saada ainakin kahdeksan hermoromahdusta sinä aikana.
Tiedetään, tiedetään, en kuulosta kovin kypsältä immeiseltä itsekään, lähinnä aika julmalta. Tai joltain. Olen vain niin kyllästynyt siihen, että kotona oleminen ahdistaa niin paljon kun siellä on eräs ylimääräinen henkilö. Ja olen jo kauan sitten kokemuksen kautta oppinut ja päätellyt, että minun ei tarvitse pitää kenestäkään ihmisestä sen takia, että hän vain sattuu olemaan sukua. Harmi vain, että veljestä, joka ennen oli ihan mukava eikä niin hermoja raastava, on jostain kumman syystä tullut niin sietämätön.
Mutta sitten hiukan iloisempiin aiheisiin. Tänään huoneeni koki pientä uudistusta, sillä posti toi mukanaan maton, päiväpeiton ja kolme tyynyä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Erityisen tyytyväinen olen ihanaan moniväriraidalliseen mattoon sekä pyöreään tyynyyn, jossa on kellotaulun kuva. Tällä hetkellä huoneestani puuttuvat verhot, mutta tilanne saa luultavasti pian parannusta, sillä mietteissä on ollut limenvihreiden laskosverhojen ostaminen. Eli ei muuta kuin tuumasta toimeen. Rahaahan tässä on hiukan kulunut, mutta on se sen arvoista. Huoneeni on ollut samannäköinen viimeiset 10 vuotta, joten uudistuksen tuulet olivat enemmän kuin tarpeen.
Tutustuin myös hiukan Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen tarjontaan. Minulla ei ole mitään hajua, mitä haluaisin lähteä lukion jälkeen opiskelemaan, mutta mahdollisia opiskelukaupunkeja olen jo hiukan miettinyt. Ykkösvaihtoehtonani on Jyväskylä, mutta jos sieltä ei löydy haluamaani alaa (kunhan vain ensin keksisin, mitä haluan), niin toisena vaihtoehtona voisi olla Tampere, vaikka se onkin aika kaukana kotoa. Miltä muuten kuulostaisi ekologia ja evoluutiobiologia, voisinko minä sitä lähteä opiskelemaan?
Jotenkin minusta tuntuu, että huomenna kadun tämän vuodatuksen julkaisemista, tai mahdollisesti jo kymmenen minuutin kuluttua. Ääh, mitäpä siitä, julkaistaan se silti. Stay tuned.
