- huutaa ja potkia seinää

- huutaa ja potkia isoveljeä

- huutaa ja potkia isoveljen tietokonetta

- tirauttaa pari kyyneltä

- syödä viinirypäleitä (nam)

- halata erästä opettajaani

- mennä nukkumaan.

Ei kai mennyt liian angstiteiniksi?

Plöplää. Tuntuu, että koko päivä on pilalla. Ruotsin kuuntelu meni huonosti. Siis todella, todella huonosti. Eräs toinenkaan asia ei sujunut niin kuin olisi pitänyt, minulla oli taas ihan liian korkeat odotukset kaiken suhteen, mutta ei siitä sen enempää. Tulin kotiin, hengasin yksikseni, katselin telkkaria. Kävin pari kertaa koiran kanssa lenkillä, menin hauvelin kanssa äitiäni vastaan kun hän tuli töistä. Sillä välin rakas isoveljenikin oli ehtinyt myös tulla kotiin, ja nyt ahdistaa, kuten aina kun veli on kotona. En tiedä, en jaksa juuri nyt tehdä mitään muuta kuin angstata, nukuin niin vähän viime yönä. Pamauksia pelkäävä koira ja sorsanmetsästyksen alkaminen ei ole hyvä yhdistelmä. Miksi ihmeessä niitä sorsia pitää ampua keskellä yötä?

Lähitulevaisuus ei juuri nyt näytä kovin hyvältä. Hän on ja pysyy eikä lähde kulumallakaan. Harmittaa, kun en viime yönä ruvennut huutamaan hänelle ja sanonut suoria sanoja, kun kerrankin olisi ollut mahdollisuus. Nyt saan sitten kestää häntä 24/7 ties kuinka monta viikkoa. Great. Pelkkä ajatuskin masentaa, ja pirusti.

Mitäköhän vähän iloisempaa sitä voisi näin vaihtelun vuoksi höpistä? Kuuntelen Mamma Mia -elokuvan soundtrackia. En olisi ikinä uskonut, että Abban biisit voisivat kuulostaa näin hyviltä, vaikka ei niissä alkuperäisissäkään mitään vikaa ole. Mutta elokuvan versioissa on jotain, mikä iskee. Lisäksi olen aivan rakastunut Radioheadin Fake Plastic Trees -nimiseen kipaleeseen. Aivan ihana.

Hiukan lyhyempää viestiä tällä kertaa, mutta olen niin väsynyt että nukahdan varmaan kohta tähän näppäimistön päälle. Hyvää yötä, stay tuned.

Mutta hei, ihan näin aikuisten oikeesti, mistä sitä tietää olevansa ihastunut, rakastumisesta puhumattakaan? Mietiskelin tuossa vähän aikaa sitten elämääni ja ihastumisia, joita siihen on kuulunut.

No, ensin tietenkin oli Ykkönen, johon olin ah niin ihastunut tyyliin toiselta luokalta yläasteen alkuun - aika monta vuotta siis. Se olikin sellaista "ihihi, se on niin söpö, oispa se mun poikkis" -tyylistä pikkutyttösen haaveilua, johon sisältyi paljon kihertelyä ja päiväkirjaan kirjoittelua. Jossain välissä seiskaluokkaa sitten tajusin, että tuo tyyppihän ei olekaan niin ihmeellinen kuin luulin hänen olleen.

Ykkösen jälkeen tuli Kakkonen, joka oli minua vuoden vanhempi ja tietysti tosi kuumaa kamaa. Satuin huomaamaan hänet koulun käytävällä ja se oli menoa melkein saman tien. En edes tuntenut koko poikaa, enhän ollut koskaan jutellut hänelle, mutta aika kepoisasti meni pari vuotta hänen perään kuolatessa.

Kolmonen. Ah ja voi. Tapasin hänet rippileirillä, ja hänkin oli minua vuoden vanhempi. Kihara tukka, vihreät silmät. Seurailin häntä tosi huomaamattomasti joka paikkaan koko ripariviikon ajan, ja häpeäkseni täytyy myöntää, että hän taisi huomata minun ihastumiseni. Viimeisenä iltana hänen piti jopa hiukan rauhoitella minua, sillä taisin olla hiukan liian innokas halailemaan häntä. Hups. Mitäköhän on poikaparka minusta mahtanut ajatella?

Nelonen oli sitten jo vähän vakavampi tapaus. Ihastuin häneen vahingossa, sillä yritin parittaa häntä ensin kaverilleni. Nelkku oli (ja on edelleen) ehdottomasti yksi parhaimman näköisistä pojista jonka olen koskaan tavannut. Vaikken jutellut pojan kanssa koskaan, olin korviani myöten ihastunut häneen. Välitunnit meni poikaa katsellessa, ja yritin miettiä jatkuvasti keinoa tutustua häneen.

Sitten alkoikin lukio, ja jouduin Nelosesta eroon vuodeksi, sillä hän on minua vuoden nuorempi. Olin tietysti ihan maassa, mutta pian ihastuinkin uudestaan. Vitosen kanssa meillä tuntui olevan paljon yhteistä: kiinnostus kieliin, hiukan sarkastinen huumorintaju, ja uskokaa tai älkää, sukupuoli. Tyyppi sai pasmani ihan täysin sekaisin, ei pelkästään sen takia että hän oli nainen, vaan myös siksi että hän oli minua noin vuosikymmenen vanhempi. Shocking! No, loppujen lopuksi huomasin, että kyseessä olikin vain viaton, ohimenevä ihastus.

Mutta viime marraskuussa tutustuin yllättäen Kutoseen, joka sai minut unohtamaan niin Vitoset kuin kaikki muutkin. Kutonen oli kaikkea, mitä kuvitella saattoi: hauskaa seuraa, älykäs, huomaavainen, ja pakkohan se on myöntää, hyvännäköinen. Vietimme paljon aikaa yhdessä, ja olisin halunnut seurustella hänen kanssaan, mutta jotenkin vain ajauduimme erillemme (osasyynä saattoi tietysti olla se, että asumme 500 kilometrin päässä toisistamme). Nyt emme ole jutelleet ollenkaan pariin kuukauteen. Ajattelenko yhä häntä? Kyllä. Haluaisinko yhä viettää aikaa hänen kanssaan? Mahdollisesti. Olenko yhä ihastunut häneen? En tiedä.

Kuusi ihastusta vajaan 18 elinvuoden aikana. Se tekee keskimäärin yhden ihastumisen kolmessa vuodessa, olettaen tietysti että minulla on ollut haku päällä heti syntymästäni lähtien...

Stay tuned.

Kaipaisin nimittäin kirjekaveria, mistä päin Suomea tahansa. Mieluiten suurinpiirtein itseni ikäistä, sukupuolella ei ole väliä, eikä uskontokunnalla. Kunhan tyyppi olisi rehellinen, hauska, kärsivällinen (sitä tarvitaan aina joskus minun kanssani), luotettava ja ylipäätään sellainen, jolla on jotain sanottavaa. Haluaisin jonkun, jonka kanssa jakaa ilot, murheet ja vaikka viimeisimmät kirpputoriostokset.

En ihan totta ymmärrä, miksi minun on niin pirun vaikea luottaa ihmisiin. Tai no ei minun ole vaikea luottaa ihmisiin - minun on vaikea luottaa ihmisiin, jotka ovat lähelläni. Parhailleni kavereilleni en kerro mitään oikeasti tärkeää, jollekin toisella puolella maata asuvalle tyypille kaiken.

Kerran kokeilin rehellistä avautumista. Henkilö, joka luki (jep, kirjoitin hänelle piiitkän viestin erään keskustelufoorumin välityksellä, se viesti tosin oli yksityinen) vuodatukseni, oli tyttö jonka olen tuntenut jo melkein 12 vuotta, pitkästi yli puolet elämästäni. Hän on se, jota pidän parhaana ystäväni, henkilönä johon oikeasti voi luottaa. Kerroin hänelle vuoden 2006 kesästä, joka oli ehkä elämäni hankalinta aikaa, ja vähän muustakin. Kerroin hänelle isäni alkoholismista. Kerroin hänelle siitä ahdistuksesta, joka sai minut silloin juoksemaan pitkin peltoa niin kauan, etten enää jaksanut. Näiden asioiden kirjoittaminen ei tuottanut minulle mitään ongelmaa. "Lähetä"-napin painaminenkin oli suht helppoa. Mutta sitten se tunne iski. Tuntui kuin puolet minusta oltaisi revitty pois. Mietin, mitä ihmettä tämä ystäväiseni mahtoi ajatella minusta, kun sai tietää ne asiat. Entä jos hän kertoisi jollekin?

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ystäväni piti salaisuuteni omana tietonaan, ainakin minun tietääkseni. Luottamuspula silti jatkui, ja jatkuu edelleen. Minä tiedän, että voin luottaa ystäviini, mutta silti en tee niin. Sitä en tiedä, mistä kaikki se johtuu. Muistaakseni kukaan ei ole koskaan pettänyt luottamustani kertomalla asioitani eteenpäin, ainakaan kukaan kavereistani. Minun on siltikin vain helpompi luottaa ihmisiin, joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä. On paljon helpompaa kertoa toiselle asioitaan, kun se kuunteleva osapuoli ei ole koskaan tavannut minua kasvotusten. Jos Espoossa asuva kirjekaverini kertoo äidilleen isäni alkoholismista, so what? Jos kotipaikkakunnallani asuva kaverini kertoo äidilleen isäni alkoholismista, kohta siitä voi tietää moni muukin, joka voi alkaa suhtautua minuun eri tavalla tai kertoa asiasta eteenpäin.

Mutta silti, en minä kirjekaveria haluaisi vain sen takia, että olisi joku, johon voisin luottaa. Moni asia maailmassa ei voita sitä tunnetta, kun tulee koulusta kotiin ja pöydällä odottaa kirje joltakulta rakkaalta. Käsinkirjoitettu kirje tuntuu niin paljon henkilökohtaisemmalta kuin vain jokin merkkijono tietokoneen ruudulla. Hitto soikoon, minunhan pitäisi alkaa hoitamaan kaikki ihmissuhteeni kirjeitse.

Kerroin kaiken jo kirjeessäin, jos en lähde niin petän itseäin. Lähdin kiertämään maailmaa, pikkukaupungin kadut mua ahdistaa.

Huhhuh, stay tuned.

Omegle on nettisivu, jossa voi jutella tuntemattomien, satunnaisesti valittujen ihmisten kanssa. Homma on varsin helppoa: Menet nettisivulle. Painat sinistä nappia, jossa lukee "Start a chat". Juttelet ihmisen kanssa, joka voi tulla mistä vain, olla minkä ikäinen tahansa, sanoa mitä tahansa. Voit lähteä keskustelusta pois milloin tahansa,Aika jännää.

Olen nyt jutellut muutamien ihmisten kanssa. Kovin tarkkoja tietoja en ole kenellekään uskaltanut antaa, lähinnä olen vain kertoillut olevani 17-vuotias tyttö Suomesta. Viimeisin keskusteluni oli varsin mielenkiintoinen. (Minä olen you ja keskustelun toinen osapuoli stranger, yllättäen.)

Hyvät naiset ja herrat, minulla on maailman rasittavin isoveli. Ihan totta, teidän pitäisi asua hänen kanssaan. Veli on kohta 28-vuotias, minua siis kymmenen vuotta vanhempi, ja hän on sisaruskatraamme vanhin. Mutta ei viisain. Ehei, ei todellakaan. En ole tavannut toista yhtä itsekästä, lyhytpinnaista, ikäänsä nähden lapsellista ja ärsyttävää ihmistä päällä maan. Tai ehkä olen tavannut, mutta kenenkään muun kanssa minun ei ole pitänyt jakaa kotiani. Normaalisti veli asuu eräässä yliopistollisessa (onko tuo edes sana?) kaupungissa ja teeskentelee opiskelevansa, mutta hän on tullut tänne kesäksi töihin, aivan kuten viimekin kesänä.

Mistäköhän sitä edes aloittaisi? Veli rakastaa tietokonettaan yli kaiken. Muita rakkaudenkohteita (onko tuokaan sana?) ovat ruoka ja raha. Mutta tietokone taitaa olla se kaikista tärkein, ainakin tällä hetkellä. Veli istuu tietokoneensa ääressä valehtelematta kaiken vapaa-aikansa, oli yö tai päivä. Välillä hän käy aina jääkaapilla hakemassa jotain mussutettavaa. Ja sanotaanko vaikka niin, että kun on herkkäuninen niin kuin minä, hänen touhutessaan on äärimmäisen helppo pysyä valveilla, sillä aina kun olen vaipumassa uneen, tapahtuu jotain. Kuuluu jokin ääni. Viime yönä valvoin viiteen, sillä hänen tuolinsa narisi. Tiedän, kuulostaa erittäin pikkumaiselta ja kaukaahaetulta valittaa siitä, että hänen tuolinsa narisee, mutta se on totta. Siinä tuolissa on oikeasti jotain vikaa, ei normaali tuoli voi narista niin tajuttoman kovaa. Mukava siinä on sitten maata valveilla omassa sängyssään viereisessä huoneessa ja miettiä, milloin tämä tuska loppuu.

Noh, mitäs vielä. Veli luulee ilmeisesti asuvansa jossakin hyväntekeväisyyttä harjoittavassa hotellissa. Hän on asunut kotonani jo kaksi kuukautta minun ja äidin riesana. Hän ei tee mitään kotitöitä. Ilmeisesti omien astioiden laittaminen tiskikoneeseen on jo liian rasittava tehtävä hänelle. Veli on pitkin hampain suostunut leikkamaan nurmikkomme ehkäpä neljä kertaa tänä kesänä. Viimeksi eilen äiti pyysi häntä leikkamaan nurmikon. Mitäpä veli sanoi siihen? Hän kysyi, että enkö minä voisi tehdä sitä. Äiti sanoi, että ei. Mitäpä siitä seurasi? Ovien paiskomista. Ei puhumista, vain ilkeitä mulkaisuja. Hitto soikoon, ei luulisi nurmikon leikkaaminen kerran kahdessa viikossa olevan liikaa, ihan vain siksi että 53-vuotiaan raskasta työtä tekevän äitimme ei tarvitsisi sitäkin tehdä. Veli ei viitsi osoittaa minkäänlaista kunnioitusta äitiämme kohtaan, mutta kyllä hänellä on pokkaa pyytää äidiltämme rahaa milloin tahansa.

Tekisi mieli pyytää veljeä painumaan sinne, missä pippuri kasvaa, ja mieluusti vielä kauemmaksikin. Hänen lähtemistään saan kuitenkin odottaa vielä kauan. Hänellä alkaa koulu syyskuussa, mutta hänen työnsä loppuvat parin viikon päästä, joten hän mitä luultavimmin jää tänne loisimaan vielä ainakin pariksi kuukaudeksi. Great. Ehdin tulla hulluksi ja saada ainakin kahdeksan hermoromahdusta sinä aikana.

Tiedetään, tiedetään, en kuulosta kovin kypsältä immeiseltä itsekään, lähinnä aika julmalta. Tai joltain. Olen vain niin kyllästynyt siihen, että kotona oleminen ahdistaa niin paljon kun siellä on eräs ylimääräinen henkilö. Ja olen jo kauan sitten kokemuksen kautta oppinut ja päätellyt, että minun ei tarvitse pitää kenestäkään ihmisestä sen takia, että hän vain sattuu olemaan sukua. Harmi vain, että veljestä, joka ennen oli ihan mukava eikä niin hermoja raastava, on jostain kumman syystä tullut niin sietämätön.

Mutta sitten hiukan iloisempiin aiheisiin. Tänään huoneeni koki pientä uudistusta, sillä posti toi mukanaan maton, päiväpeiton ja kolme tyynyä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Erityisen tyytyväinen olen ihanaan moniväriraidalliseen mattoon sekä pyöreään tyynyyn, jossa on kellotaulun kuva. Tällä hetkellä huoneestani puuttuvat verhot, mutta tilanne saa luultavasti pian parannusta, sillä mietteissä on ollut limenvihreiden laskosverhojen ostaminen. Eli ei muuta kuin tuumasta toimeen. Rahaahan tässä on hiukan kulunut, mutta on se sen arvoista. Huoneeni on ollut samannäköinen viimeiset 10 vuotta, joten uudistuksen tuulet olivat enemmän kuin tarpeen.

Tutustuin myös hiukan Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen tarjontaan. Minulla ei ole mitään hajua, mitä haluaisin lähteä lukion jälkeen opiskelemaan, mutta mahdollisia opiskelukaupunkeja olen jo hiukan miettinyt. Ykkösvaihtoehtonani on Jyväskylä, mutta jos sieltä ei löydy haluamaani alaa (kunhan vain ensin keksisin, mitä haluan), niin toisena vaihtoehtona voisi olla Tampere, vaikka se onkin aika kaukana kotoa. Miltä muuten kuulostaisi ekologia ja evoluutiobiologia, voisinko minä sitä lähteä opiskelemaan?

Jotenkin minusta tuntuu, että huomenna kadun tämän vuodatuksen julkaisemista, tai mahdollisesti jo kymmenen minuutin kuluttua. Ääh, mitäpä siitä, julkaistaan se silti. Stay tuned.

Anyways, kiitos kiitos kiitos kaikille, jotka ovat käyneet katsomassa blogiani ja kiitos kiitos kiitos kiitos kaikille kommenttia pistäneille! Piristi kummasti eilen illalla väsyneenä kotiin tultuani huomata, että olen saanut uusia kommentteja. Eikä ole edes tarvinnut kuin vain kerran mainita sana "yläosattomissa"...

23. heinäkuuta. Koulun alkuun ei ole enää kuin pari hassua viikkoa, ihan käsittämätöntä miten nopeasti aika menee. Tämäkin nätti lomapäivä on jo kääntymässä illaksi... Ja mitä olen saanut aikaiseksi? Mietitäänpä. Heräsin seitsemältä (en tosin omasta vapaasta tahdosta, syyttäkää lenkille haluavaa koiraani joka ei selvästikään tunne kellonaikoja). Olen syönyt suunnilleen kahdeksan mandariinia (plus kaikkea muuta). Istuskelin ulkona ja luin Torey Haydenin kirjoittamaa kirjaa Tiikerin lapsi ties kuinka monetta kertaa (joojoo, ei ole vasta kuin ehkä neljäs kerta menossa). Katsoin Salkkareitten uusintoja (säälittävää, tiedän, mutta olen koukussa, myönnetään). Epäilin monta kertaa, että minulla on sikainfluenssa (sain varmasti tartunnan kaveriltani, joka köhi eilen niin epäilyttävästi).

Mutta ääh, koulu. Toisaalta odotan innolla koulun alkamista, mutta toisaalta ajatus koeviikoista ja kilometrin korkuisista läksypinoista hirvittää, ylioppilaskirjoituksista puhumattakaan. Heti syksyllä edessä olisi englannin ja ruotsin kirjoitukset, enkä tiedä, tuleeko niistä mitään, kun omat tavoitteeni ovat niin korkealla. Laudaturit ottaisin molemmista enemmän kuin mielelläni, mutta ne tuntuvat olevan aika tiukassa omalla kohdallani. Ei kai tässä muu auta kuin mennä kirjoituksiin sormet ristissä, toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Onko olemassa jotain sääntöä, jonka mukaan kesälomalla ei saisi puhua koulusta? No, jos on, niin sitä on tullut nyt rikottua. Ja monta kertaa aikaisemminkin. Oops, I did it again.

Sekavia ajatuksia. Stay tuned.

Niin, tämänkertainen postaushan sai otsikkonsa Anna Puun Kaunis päivä -biisistä. Ei muuten yhtään hullumpi kipale.

Mutta niin, asiaan. Lueskelin tuossa muutama päivä sitten vanhoja Kodin Kuvalehtiä (on muuten hyvä lehti, suosittelen), ja törmäsin sattumalta erääseen oikein mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään juttuun. En nyt muista kyseisen artikkelin otsikkoa, mutta idean kyllä muistan: asioita, joita jokaisen pitäisi tehdä ennen kuolemaansa. Vaikka lista olikin varsin mainio, rupesin väkisinkin pohtimaan niitä asioita, jotka juuri minä haluan suorittaa ennen kuin heitän lusikan nurkkaan ja potkaisen tyhjää. Tässä tulee kymmenen asiaa listaltani, olkaapa hyvä.

Ennen kuolemaani minun pitää...

1. Rakastua, ja ihan kunnolla. Okei, tämä on aikamoinen klisee, mutta minkäs teet. Elämäni aikana olen ollut ihastunut kuuteen ihmiseen (joista kolmeen osittain yhtä aikaa, eikö olekin monimutkaista), mutta rakastunut en ole ollut koskaan.

2. Matkustaa. Paljon. Ympäri Eurooppaa ja vähän sen ulkopuolellakin. Lontoo, Brighton, Tukholma, Barcelona, Pariisi, Rooma, Berliini, Kreikan saaret, Sydney, Melbourne, Auckland, New York... Muutama paikka ihan vain esimerkiksi. Voisin mahdollisesti jopa asua ulkomailla muutaman kuukauden, tutustua hiukan elämään jossakin toisessa maassa.

3. Lopettaa lihan syöminen puoleksi vuodeksi ja katsoa, romahtaako maailma. Kuka tietää, ehkä voisin sen jälkeen ryhtyä kokonaan kasvissyöjäksi.

4. Nähdä lempibändini The Killers livenä, olla mieluiten eturivissä ja katsoa Brandon Flowersia silmästä silmään. Ah. Enkä panisi yhtään vastaan, jos voisin joskus mennä katsomaan vaikkapa Coldplayta, Foo Fightersia, Snow Patrolia tai Von Hertzen Brothersia. Mutta otetaan nyt tuo The Killersin näkeminen ihan ykköstavoitteeksi.

5. Valvoa läpi kauniin kesäyön seuranani henkilö, jonka kanssa viihdyn ja jonka seurassa voin olla täysin oma itseni. Voisimme vain jutella, jutella ja jutella.

6. Opetella espanjaa. Osaan tällä hetkellä puhua suomen lisäksi vain pakollisia englantia ja ruotsia, eivätkä ne ole minulle tarpeeksi! Tosin haluan myös jossakin vaiheessa osata puhua erinomaisen sujuvaa englantia, joten sitäkin sitäkin pitää vielä opiskella.

7. Mennä kaupungille free hugs -kyltti kaulassa. (Niille jotka eivät tiedä, mistä puhun: henkilöä, jolla on mukanaan kyltti jossa lukee 'free hugs', saa mennä kuka tahansa halaamaan.) Tämä minun pitäisi toteuttaa mielellään parin vuoden sisällä, sillä minusta tuntuu että jos odotan liian kauan, alan tuntea itseni liian vanhaksi mennäkseni kaupungille halailemaan tuntemattomia. Ja mieluiten menisin ihan jonnekin tuntemattomaan kaupunkiin.

8. Kirjoittaa kirja, tai edes yrittää. Muutama ideakin löytyy jo... Tai vaihtoehtoisesti voisin kirjoittaa 157 merkintää tähän blogiini, sehän vastaa kirjaa. Eikö?

9. Leipoa ihan alusta saakka itse monikerroksinen täytekakku ja koristella se oikein hienoksi kermavaahdolla, marjoilla, hedelmillä ja kukilla. Hankalaksi tämän tekee se, että minulla ikävä kyllä on jauhopeukalo keskellä kämmentä, jos sitä jauhopeukaloa on minulla edes olemassa. Kerrankin tein netistä löytämäni ohjeen mukaan vadelmamuffinsseja, jotka jostain kumman syystä levisivät pitkin uunipeltiä ja joita kaverini kaikkiruokainen koira ei suostunut edes maistamaan. Snihv.

10. Pyytää jotakuta ihan tuntematonta miestä treffeille vaikka kassajonossa tai uimahallissa. Mitä sitten vaikka tulisikin pakit? (Helpommin sanottu kuin tehty...)

Tästä listasta ei oikein muuta voi sanoa kuin että to be continued. Pitää tehdä sama lista uudestaan 20 vuoden päästä.

Stay tuned.

Tätä samaa viestiä olen ollut kirjoittamassa arviolta 438 kertaa, mutta kertaakaan en ole saanut sitä loppuun. Kai sitten neljässadaskolmaskymmenesyhdeksäs kerta toden sanoo, sillä nyt olen iiihan varma että nyt kyllä saan laitettua paikoilleen sen viimeisenkin pisteen. Kyllä kyllä.

Niin, pitäisi sitä varmaan hiukan itsestään kertoa, että te, oi mahtavat ja luultavasti hyvin harvalukuiset lukijani, tiedätte kuka täällä näitä tarinoita raapustelee. (Paitsi eivät nämä kyllä mitään keksittyjä tarinoita ole. Ainakaan vielä. Jos tänne ei kovin moni lukija eksy hyvällä, niin kai niitä pitää hankkia sitten pahalla. Voisin kehitellä joitakin oikein meheviä sepustuksia ties mistä aiheesta. Näin juuri Hanna Pakarisen yläosattomissa! Ja loppuun xoxo, Gossip Girl... Mutta ei, ehkä se ei olisi kovin reilua. Eikä välttämättä edes mukavaa. Mene ja tiedä.)

Kuten huomaatte, minulla on varsin omituinen, joskus hyvinkin kiero, muka-hauska huumorintaju. Kavereiden keskuudessa olen tunnettu huonoista vitseistäni, jotka eivät naurata ketään muita kuin itseäni. Toisaalta olen tunnettu myös hyvistä vitseistäni, jotka naurattavat kaikkia, myös minua. Mutta en ole pelkästään se narri joka naurattaa aina kun se sattuu sopimaan. Olen kiinnostunut melkein kaikesta. Autot eivät jostain kumman syystä kuulu mielenkiinnonkohteisiini, joten minulle on turha tulla puhumaan Volvoista tai muistakaan neljällä pyörällä ja ratilla varustetuista härveleistä. Mutta melkein mistä muusta tahansa juttelen mielelläni. Puhun paljon. Nautin väittelyistä. Luen kasoittain kirjoja. Rakastan musiikkia. Pelaan paljon lautapelejä ja olen kilpailunhaluinen. Juon kevytmaitoa, mutta vain ruuan kanssa. Luonto ja eläimet ovat lähellä sydäntäni. Pelkään pimeää, korkeita paikkoja ja rakkaiden ihmisten menettämistä. Olen ilmeisesti menettänyt kykyni kirjoittaa muuta kuin korkeintaan kymmensanaisia päälauseita.

Luit juuri murto-osan aiheesta minä. Toivottavasti jaksat pysyä mukana, kun aion kertoa hiukan lisää. Pala palalta, viesti viestiltä. Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita!

Stay tuned, kiitos ja kumarrus.